Taisin itse jännittää tätä matkaa eniten, enkä tiedä kumpi meistä sai lopulta enemmän rauhoittavia. Useita vuosia ehti vierähtää auringon alla, kunnes oli aika palata takaisin Suomeen.
Mietin, miten hän ottaa lennon, Suomen luonnon ja lumen vastaan?
Lentokoneen ruuma tuntui hurjalta paikalta, mutta lippua varatessa ystävällinen aspa huojensi oloani. Hän kertoi, miten ruumassa on samat olosuhteet kuin matkustamossa, mutta vain pimeää. Tämä oli hänen mukaan parempi, koska monet koirat nukkuvat silloin rauhassa, lämpimässä ja pimeässä matkan ajan. Tuudittauduin hänen sanoihinsa.
Lentokentällä Espanjan puolella oli olematon tarkastus eikä häkkiin edes katsottu. Nippusiteillä vain kaikki kiinni ja koneeseen. Suomen puolella asian laita oli toisin. Tietenkin. Meidät ohjattiin erilliseen tilaan koiran vastaanottoa varten. Siellä avattiin nippusiteet, koira otettiin ulos lentohäkistä, tarkastettiin passit, siru ja paperit. Oikein ystävällistä toimintaa, jämäkkää ja nopeaa. No, Suomi.
Hurmurin iloisuuteen ja rohkeuteen jälleen luottaen, ajateltiin kaiken menevän Suomessa hyvin. Oli aika suunnata julkiseen liikennevälineeseen ja matkata kohti määränpäätä.
Suomeen kotiutuminen
Suomen keväinen luonto oli meitä vastassa. Ja tuttavuutta saatiin tehdä heti luonnon eläinten kanssa, jotka viipotti omakotitaloalueen pihapiirissä.
Parasta taisi olla kuitenkin metsässä vaeltelu ja uudet vesialueet, joilla kahlata. Leikkikavereita olikin sitten vaikeampi löytää.
Vuodenajat vaihtuivat ja lumi oli hassu, kun se peitti hyvät hajut alleen.
Lumihepuleja saatiin, kun löydettiin tossut. Muutoin anturat jäätyi niin, ettei päästy eteenpäin kuin parisataa metriä. Sitten alkoi vuoronperään tassujen nostelu. Mutta kun tossut on jalassa, mikään ei pidättele lumessa tätä hurmuria!
Kovat muoviset lelut alkoi myös vaihtua pehmeisiin leluihin. Lopulta kelpasi ainoastaan kämmenen kokoiset pehmolelut, joita hän esittelee kaikille, myös edelleen meille, joka päivä.
Tosiystävää ei vieläkään ollut löytynyt.
Tämä teki meidät usein surulliseksi, kun näimme miten leikkisä hän edelleen oli. Ikää alkoi olla nyt yli 5 vuotta ja monia leikkivuosia vielä jäljellä.
Vastaantulevat koirat usein alkoivat haukkumaan samantien eikä ollut ajatustakaan pysähtyä. Hurmuri ei haukkunut koskaan takaisin. Hihnakaan ei koskaan kiristynyt, kun hän käveli rauhallisesti kaikkien ohi ihmetellen, mitä ne mesoaa.
Alueella lyllertävä vanha beaglerouva oli hurmurin mieleen, mutta harvemmin tiemme kohtasivat. Joitain leikkihetkiä he ovat kuitenkin saaneet viettää.
Aloimme tositarkoituksella miettiä uutta rescuekoirakaveria hurmurille.
Aloitimme lopulta läpikäymään Suomessa olevia rescueyhdistyksiä. Oli selvää, että se olisi rescue. Meillä oli jälleen tilaa ja vakiintunut elämäntilanne sekä aikaa ja kärsivällisyyttä uudelle perheenjäsenelle.
Jouduimme kuitenkin kohtaamaan paljon pettymyksiä adoptioprosessien aikana. Useimmiten saimme vastauksen, että hakijoita oli paljon ja kyseinen rescuekoira oli jo varattu.
Joidenkin yhdistysten prosessiin kuuluu hakulomakkeen jälkeen monia haastatteluja puhelimitse tai videon kautta, jotkut olisivat tulleet kotiin saakka tarkistamaan miten perhe elää. Liian monien pettymysten jälkeen otimme aikalisän. Ei tämä voinut olla näin vaikeaa, ajateltiin. Koimme meillä olevan osaava ja lämmin koti sekä reipas koirakaveri valmiina, mutta tuntui, ettei mikään ollut riittävää.
Pohdittiin, että palataan tähän ehkä myöhemmin uudelleen.