Ensimmäinen rescuekoira osoittautui nopeasti erityisen iloiseksi ja kaikkia rakastavaksi. Vaikka ensimmäinen vuosi ei välttämättä antanut parhaimpia pelikortteja, ja hänet oli hylätty kahdesti, se ei tuntunut lannistavan lainkaan!
Meillä oli hyvät suunnitelmat eroahdistuksen varalle, mutta ne oli turhia. Tämä hurmuri ei välittänyt, että jäi kotiin ilman meitä. Ei koskaan haukkunut eikä suuremmin tuhonnut mitään.
Ajateltiin, ettei näin kilttiä koiraa voi ollakaan.
Ulkona hän teki pidempään tarpeensa aina asfaltille, se oli ilmeisimmin tutumpaa tassujen alla kuin ruohikko. Hurmuri kävi aina innokkaasti nuuhkimassa ruohikolla, mutta palasi aina asfaltille tarpeiden tekoon.
Kun omat korttelit alkoi olla nuuhkittu, siirryimme pikkuhiljaa pidemmille lenkeille. Kotimme takapihalta nousi suoraa nämä ihanat vuoristot. Oli sydäntä lämmittävää nähdä, miten hän nautti olostaan, kirmaamisesta ja satunnaisista sadelätäköistä, jotka tuottivat suurinta riemua..!
Myös lapset olivat hänestä ihanaa seuraa. Häntä alkoi huiskimaan heti, kun kuuli vieraidenkin lasten lähestyvän.
Leluista pallot olivat ensimmäisen vuoden ajan huippujuttu! Voi että miten paljon niillä palloilla leikittiin ja hän piti niitä tassujen välissä ihastellen. Hän pystyi viihdyttämään itseään tennispalloilla pitkään..!
Valkoiset pesäpallot punaisella tikkauksella puolestaan tuhoutui samantien, kun hurmuri osasi purkaa tikkaukset siististi pois. Tennispallot oli hitti, ja monet muoviset joustavat lelut. Pehmoleluista hän ei (vielä) välittänyt lainkaan.
Sisäsiisteys tuli ajan myötä, mutta aika nopeasti kuitenkin ensimmäisten kuukausien aikana.
Muistan hassun kerran, miten hän makoili kyljellään olohuoneen viileällä kaakelilattialla ja huomasin kusilammikon muodostuvan hänen eteensä. Antoi tulla vaan makoilun lomassa.
Kun hurmuri ymmärsi, että ulos tehdään, niin alkoi myös “hälyttämään” pissihätää, kun oli tullut juotua tavallista enemmän: meni tuijottamaan ulko-ovea tai nojaamaan sitä vasten ja lähdettiin silloin pikaisesti pihalle.
Nämä oli ihania hetkiä, kun löydettiin jo alkutaipaleella yhteisiä kommunikoinnin tapoja ja hän alkoi luottaa, että ymmärrämme.
Haasteet ensimmäisen vuoden aikana rescuekoiran kanssa
Hurmurin ollessa pentu, kaikki piti tietenkin opettaa alusta alkaen.
Haastavinta alussa oli se, että edellinen perhe ei ilmeisimmin ollut opettanut hänelle vielä mitään. Ja kun tämä yli 10 kg kokoon kasvanut pentu yritti hypätä monta kertaa päivässä innoissaan hartioille, niin naarmujahan siinä tuli.
Innokas näykkiminen hyppimisen ohessa oli myös saman tien läsnä.
Kouluttamisen polulla oli paljon asioita, mutta nokkelana koirana hän oppi nopeasti. Johdonmukaisuus ja herkut olivat avainasemassa.
Saimme aloitettua pikku hiljaa ensimmäisten viikkojen aikana sillä, että hyppiminen ei tuottanut hänelle hänen toivomaa tulosta. Siitä oli lähdettävä jo hänen kokonsa puolesta.
Remmissä kävely oli myös yhtä innokasta kuin kaikki muukin hänen maailmassaan – oli niin paljon nähtävää ja koettavaa, ettei meinannut pysyä karvoissaan.
Rescuetarha oli antanut meille käteen koirankouluttajan yhteystiedot jo valmiiksi. Ajateltiin ensin tehdä itse niin pitkälle, kuin osattiin. Olimme peruskouluttaneet koiria kuitenkin jo ennen tätä.
Kouluttamista helpotti, että hän oli erittäin vastaanottavainen herkuille. Käytiin toisinaan myös yhdessä valitsemassa kivoja uusia leluja.
Totuteltiin myös siihen, että ulos mennään leikkimään ja riehumaan ja kotona ollaan ensisijaisesti rauhassa leväten.
Koska kaikki oli kivaa hänen maailmassaan, myös autoreissut oli iloinen tapahtuma. Kohteessa oli aina uutta tutkittavaa, mikä vei energiaa, ja sitten oli taas leppoista lepoaikaa luvassa.
Meidän onni taisi olla ympäristö, jossa elimme, ja sen tarjoamat mahdollisuudet. Ne tuntui olevan ensimmäisen rescuekoiran luonteen kannalta yksi valttikortti.
Meitä auttoi myös alueen isot koirapuistot, joissa hän pääsi leikkimään muiden kanssa. Hän oli pitkään puistojen pelle, innokkaana kaikesta, ja sai muut nauramaan vain olemalla oma itsensä.
Koen tärkeimmäksi kuitenkin sen ajan ja kärsivällisyyden, joka hänelle annettiin. Tuntui ensin, että eikö se nyt millään rauhoitu, kun intoa puhkuen elettiin päivästä toiseen. Kuukaudesta toiseen. Ja lopulta vuodesta seuraavaan.
Hän nukkui kuitenkin aina läpi yön hienosti ja osasi rauhoittua, kun energiaa oli purettu. Seuraavana päivänä hän oli taas valmis seikkailuihin, jonka jälkeen pötköteltiin rauhassa sohvalla.
Oli niin antoisaa katsoa, miten hän nautti pennusta saakka kaikesta, mikä tuli vastaan. Mikä voisi olla sen parempaa? Päästä pois koiratarhalta jo nuorena mustana koirana, jonka tulevaisuus oli vaakalaudalla oman kodin suhteen jo pelkän värin vuoksi.
En vaihtaisi päivääkään!